Vapaaehtoistoiminta kelpaa kaikille poliittisille puoluelle, joskin eri syistä. Porvaristo haluaa mielellään korostaa sen voimaannuttavaa aspektia, jolloin vapaaehtoistoiminnan nähdään opettavan, antavan elämyksiä ja tunnetta vaikuttamismahdollisuuksista.
Ja antaahan se niitä. On upeaa saada havaita, että tapahtuma, jota on ollut aloittamassa, on muuttunut perinteeksi ja on itse muuttunut henkilönä tarpeettomaksi; kansalaisliike on aikuistunut ja pärjää omillaan. Olen ollut liikuttunut kun minut on vuosi toisensa jälkeen kutsuttu Helsingin Keskuspuistoon Metsän joulurauhan julistukseen; samaten olin liikuttunut siitä, kuinka monella Pekka Haaviston klubi-illassa oli tulevaisuuteen uskova, valoisa ja iloinen mieli, ja kaikki tämä saatiin aikaan vapaaehtoisvoimin, vaikka mukana onkin esimerkiksi seurakunta, mutta pastorikin on mukana omalla ajallaan!
Porvaristo korostaa vapaaehtoistoiminnan voimaannuttavaa vaikutusta, koska se on ideologisesti kätevä tapa piilottaa julkisen sektorin supistaminen ja tehtävien valuttamisen sieltä kolmannelle sektorille, jolloin julkisen sektorin rapauttava kierre on valmis: koska kolmas sektori hoitaa, ei yhteiskuntaa enää tarvita. Termi "kolmas" on paljonpuhuva: se on jotakin yksityisen ja julkisen välissä tai kenties ulkopuolella, eikä sille siksi tahdokaan riittää resursseja. Osin resurssipula on lainsäädännöllistä perua: yhdistystoiminta nähdään "aatteellisena" toimintana, jota ylläpitää silkka pyhä henki, eikä se saa kerätä voittoja. Tämän pyhän hengen voi kääntää aseeksi vapaaehtoistoimijoita kohtaan: heidän oletetaan jaksavan ihan mitä tahansa. Joskin vapaaehtoistoiminta yleensä lisää hyvinvoinnin kokemusta onnistumisen elämyksien ja vaikuttamismahdollisuuksien myötä, se myös kuluttaa tekijänsä, koska kyse on kuitenkin vapaaehtoistyöstä.
Vasemmistolle taas vapaaehtoistoiminta nähdään hyvänä sen sosiaalistavien vaikutusten takia: siinä opitaan yhteistyötä, jakamaan, antamaan, siinä opitaan empatiaa, ikäänkuin kaikki sosiaalisuus olisi aina hyvästä. Pääsääntöisesti se onkin, mutta ei ihmisiä kuitenkaan voi pakottaa toimimaan aktiivisina solidaarisuuskoneina. Joskin solidaarisuus on yhteiskuntaa ylläpitävä voima, sosiaalisuus voi olla vaatimus, joka saa ujoimmat, varautuneimmat ja eri syistä vain jaksamattomat itsesäälissä tai -syytöksissä vain entistä enemmän vetäytymään kuoriinsa. Sosiaalisuus ei olekaan heille akvaariota yhteenliimaava kitti, joka ehkäisee syrjäytymistä, vaan akvaario itse, jossa vähiten osallistuvat kokevat olevansa moraalisen tarkkailun alaisina, jolloin he leimautuvat vapaamatkustajiksi tai ainakin he leimaavat itsensä murjottajiksi, aktiivisempien marttyyrien vastapainoksi.
Se, miten poliittiset puolueet ymmärtävät vapaaehtoistoiminnan, on siksi tärkeää, että puolueet nojaavat toimintansa itse vapaaehtoistoimintaan. Politiikka on paljolti intomielisten idealistien harrastus, tai sitten teflonpintaisten paukapäiden ja rähinähenkien tapa kuluttaa liiallinen toimintatarmonsa johonkin. Siitä on hyvin harvoille leipäpuuksi, mikä kuntapoliitikkoja kritisoivien tietoon saatettakoon. Toinen tärkeä syy ymmärtää poliittisten puolueiden tapa käsitteellistää vapaaehtoistoiminta on se, että vapaaehtoistoiminnan ja järjestelmän riippuvuus toisistaan on kahdensuuntainen: kun kolmas sektori on merkittävä palveluresurssi, se on myös hyvin riippuvainen julkisen sektorin antamasta tunnustuksesta, sille myönnetyistä toiminta-avustuksista, toimitiloista ja mahdollisista yleensä hyvin harvalukuisista toimihenkilöistä, leipäpapeista, jotka hekin ovat usein osa-aikaisia ja vielä useammin määräaikaisia ja jollakin projektiavustuksella tai työllistämistuella palkattuja.
Vapaaehtoistoiminta ei sinänsä ole kannattavaa, aktivismista on siis palkkatyöksi aniharvoin. Vapaaehtoistyön leipäpapit säveltävät projektihakemuksia, koordinoivat ESR- ja RAY -projektirahoja, varailevat tiloja, levittävät mainoksia ja käyvät henkilökohtaisia kehityskeskusteluja vähäsen tarpeettomaksi itsensä kokevien entisten ammattilaisten kanssa siitä, haluaisivatko he kokea oman elämänsä vielä pikkuisen mielekkäämmäksi vaikka opettamalla toisille valokuvien kehittämistä.
Kun kerran Talinrannasta asti vaivauduin lenkille Laaksoon asti ja näin Keskuspuistossa puihin kiinnitettyjä lappuja, tämä johti tapahtumiin, joka antoi sysäyksen kansalaisliikkeen perustamiseen, ja siitä alkoi kehityskulku, joka jatkui Vihreään puolueeseen liittymisenä ja myöhemmin myös tämä kehityskulku johti yhteen työpaikkaan. Oikeastaan, lähes kaikki merkityksellinen, jota olen elämäni viimeisen 8 vuoden aikana tehnyt, on ponnistanut tästä sattumasta, myös valokuvauskerhon ja elokuvaopintopiirin perustaminen ja Pekka Haaviston puolesta talkoolaisten kerääminen.
Kansalaistoiminnan elinehtona on se, että toimintaan tulee uusia ihmisiä. Vapaaehtoistoiminta on nimensä mukaisesti vapaaehtoista ja sitä tehdään kaiken muun sivussa. Mikään asukas- tai puistoliike ei voi nojata samoihin hartioihin vuosikymmenistä toiseen. Vapaaehtoistoiminta on yleensä kausiluontoista ja sitä jaksaa oman aikansa, oman havaintoni mukaan noin puolitoista vuotta tehokasta peliaikaa ennenkuin joutaa vaihtopenkille. Usein eläkeläisillä on eniten aikaa toimia asukasyhdistyksissä, taloyhtiöissä ja erilaisissa lähimmäistoiminnoissa, osin siksikin, että yleensä iän kertyessä omaan alueeseen samastutaan vahvemmin kuin nuorempana, jolloin kotia saatetaan vaihtaa useammin kuin kalsareita.
Työelämän ulkopuolella olevia nuoria, joilla on aikaa, tarvittaisiin mukaan paljon nykyistä enemmän kaikenlaiseen vapaaehtoistoimintaan. He toisivat asukasliikkeisiin usein kipeästi kaivattavaa uutta näkökulmaa ja toisivat taloyhtiöiden hiekkalaatikolle raikkaan tuulahduksen. Monille vapaaehtoistoiminta voisi myös antaa muuten puuttuvia kontakteja iäkkäämpiin ihmisiin. Vaikka kyllä nuoretkin osallistuvat; heidän osallistumisensa vain on projekti- ja kertaluontoisempaa, mieluiten yksittäisiin tapahtumiin. Nuoret vierastavat usein sitoutumista erityyppisiin järjestöihin tai järjestäytymistä, mikä on sikäli vahinko, että kuitenkin vain järjestöille annetaan tunnustettu asema esimerkiksi toiminta-avustusten tai lausunnonanto-oikeuden muodossa.
Tässä kohdassa sopiikin vielä kerran ottaa ne jo kerran maton alle työnnetyt voimaantuminen ja sosiaalistuminenkin mukaan; vapaaehtoistoiminta antaa merkityksellistä tekemistä ja siinä tutustuu ihmisiin. Voi siellä vaikka tavata tulevan eksänsäkin. Kannattaa kokeilla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti